Tutkittua perusopetuksesta: Ekososiaalinen kasvatusfilosofia perusopetuksessa ja sen tuolla puolen
Ekososiaalisen sivistyksen ajatus tunnetaan Peruskoulun opetussuunnitelman perusteessa (2014), jossa käsite mainitaan viisi kertaa. Perusopetuksen arvoperusta -luvussa (2.2) todetaan, että ”ekososiaalisen sivistyksen johtoajatuksena on luoda elämäntapaa ja kulttuuria, joka vaalii ihmisarvon loukkaamattomuutta, ekosysteemien monimuotoisuutta ja uusiutumiskykyä sekä samalla rakentaa osaamispohjaa luonnonvarojen kestävälle käytölle perustuvalle kiertotaloudelle”. (POPS, 2014, s. 8).
Sanassa ekososiaalinen tiivistyy ajatus ekologisten ja sosiaalisten ongelmien yhteen kietoutumisesta. Jos kohtelemme ihmisiä marginalisoiden, eriarvoisesti, suvaitsemattomasti ja sydämettömästi, kehno sosiaalisuus on luultavaa myös suhteessa muihin eläviin olentoihin (esim. Hatten-Flishner & Martusewicz, 2017). Koneen säätiön rahoittama tutkimusprojektini Ekososiaalisen kasvatusfilosofian luonnos (2019–2022) lähti oivalluksesta, että ekososiaalinen sivistys ja ekologinen sivistys ovat mainiota lähtölaukauksia kasvatusajattelun kehittämiseen (Salonen & Bardy 2015; Värri 2011).
Mutta sivistys ei ole ainoa ekologisointia edellyttävä ihmiskeskeinen käsite. Tarkoitan käsitteiden ekologisoinnilla sitä, että kasvatuksessa ihminen on ymmärrettävä luonnon osana, ei sen yläpuolisena hallitsijana (Bonnett, 2020). Ekologisointi on siis ihmiskeskeisten ajatusten tuomista ekologisiin yhteyksiin pyrkien siten luomaan ymmärrystä ihmisestä maapallon elonyhteyden osana, eikä siitä irrallaan.
Ekososiaalisesti sivistyneen peruskoulun luomiseksi on siis ekologisoitava kasvatusajattelua sivistys käsitettä laajemmalla rintamalla. Ekososiaalisen ajattelun mukaan ihmiskeskeisyys on keskeinen juurisyy ekokriisien taustalla. Samantyyppistä ajattelua löytyy ympäristöfilosofian historiasta ainakin kuudenkymmenen vuoden takaa (esim. White Jr., 1967) ja nykyään ihmiskeskeisyyden tuolle puolen pyrkimistä kutsutaan usein posthumanismin nimityksellä. Ekososiaalisen kasvatusfilosofian ihmiskeskeisyyden kritiikissä on arvosteltu erityisesti ihmisen kuvitelmaa omasta oikeudestaan käyttää muita eläviä olentoja omien halujen ja tarpeiden tyydyttämiseen (Pulkki, 2021).
Mihin esimerkiksi peruskoulun pitäisi pyrkiä? Kasvatuksen tavoitteista tulisi käydä demokraattisissa yhteiskunnissa jatkuvaluontoista keskustelua, jotta peruskoulukin voi vastata oman aikansa haasteisiin.
Jokainen kasvattaja opettaa lapselle, että toiselta jotain otettaessa on pyydettävä lupa ja sanottava kiitos arvostuksen osoitukseksi. Toiselle haittaa tai kärsimystä aiheutettaessa pyydetään anteeksi. Mutta ihmisen kasvaessa järkeväksi ja autonomiseksi ”aikuiseksi” työn tekijäksi nämä kaksi tuppaavat unohtua (Pulkki, 2024). Ihmiskeskeisen maailmankuvan ongelmana on, että ei-inhimilliset elävät olennot ovat ”se”, ja vain ihminen on itseisarvoinen ja moraalisesti merkityksellinen ”hän” (Kimmerer, 2020). Moderni ihminen voi pyytää lupaa ja anteeksi tai kiittää ”häneltä”. Kun kysymyksessä onkin ”se”, luvan ja anteeksi pyytämistä ja kiitollisuuden osoitusta on pidettynä alkukantaisten alkuperäiskansojen taikauskona, johon järjestään ylpeän modernin ihmisen ei tarvitse alentua (Pulkki, 2024).
Omassa tutkimusprojektissani huomion keskiössä on kasvatusfilosofisesti tavanomaiseen tapaan kasvatuksen tavoitteiden pohdinta. Mihin esimerkiksi peruskoulun pitäisi pyrkiä? Kasvatuksen tavoitteista tulisi käydä demokraattisissa yhteiskunnissa jatkuvaluontoista keskustelua, jotta peruskoulukin voi vastata oman aikansa haasteisiin. Filosofinen tutkimus kiinnittää parhaimmillaan huomioita siihen, mikä on meitä niin lähellä meitä, ettemme arjessa kiinnitä siihen huomiota. Esimerkiksi kasvatusfilosofian kirjat eivät puhu luvan ja anteeksi pyytämisestä, vaan pikemminkin kriittisestä ajattelusta, kvalifikaatiosta, sosialisaatiosta, opetuksesta, koulutuksesta ja tätä rataa. En tiedä auttaisiko tämä kestävyysmurroksen toteuttamisessa. Mutta kasvatusfilosofian tutkijana huomioni kiinnittyy tiettyihin maailmankuvallisiin lähtökohtiin.
Ei riitä enää hyvien ja osaavien kansalaisten kasvatus, vaan on kasvatettava ekososiaalisesti taitavia ympäristökansalaisia, jotka kokevat oikeuksien, velvollisuuksien ja muun toiminnan kytkökset myös ei-inhimilliseen luontoon.
Kasvatusfilosofien varsin järki- ja tietokeskeinen asenne, jota on myös kritisoitu jo pidemmän aikaa, tarvitsee kumppanikseen ”tunnetaitoja”, mistä onkin 12 mainintaa perusopetuksen OPSissa. Empatia sana mainitaan kolme kertaa ja vertailun vuoksi sanan sivistys johdannaisia on opetussuunnitelman perusteissa 23 kappaletta. Peruskoulun opetussuunnitelman ja kasvatusfilosofian taustalla onkin yhä varsin se-keskeinen maailmankuva. Alkuperäiskansat, joilla on kokemusta pitkään samoilla paikoilla ekologisesti kestävästi elämisestä, oli luvan ja anteeksi pyyntöjen kaltaisia moraalisia pidäkkeitä luonnon käytön suhteen (ks. Kimmerer, 2013; Salminen & Vadén, 2018). Tähän liittyi lempeämpi, herkempi ja sosiaalisesti kestävämpi maailmankuva.
Kuulostaako anteeksi ja luvan pyytäminen oletetun ”järjettömiltä luontokappaleilta” pelottavalta tai oudolta, kenties animismistiselta primitivismiltä – kuten monet kasvatusfilosofian klassikot ovat ajatelleet? Animismilla tarkoitetaan uskomusjärjestelmää, jossa kaikilla elävillä olennoilla, joskus kivillä, vuorilla, koskilla ja lähteilläkin, on sielu, henki tai tietoisuus – mitä käsitteitä halutaankin käyttää. Ekososiaalisessa kasvatuksessakin on painotettu esimerkiksi tunnetaitoja, sosiaalisia taitoja, kehollisuutta ja empatiaa – joita voisi kutsua vaikka ekososiaalisiksi taidoiksi. Sami Kedon (2025) tuore väitöskirja sisälsi monilajista empatiaa ja erilaisia aistitodellisuuksia käsittelevät osajulkaisut (myös Keto ym. 2024).
Ekososiaalisen kasvatuksen tärkein tavoite on elämän edistäminen. Tätä varten ekososiaalisen kasvatusfilosofian projekti peräänkuuluttaa kasvatusajatusten ekologisointia, kasvatuksen elämän yhteen tuomista, jotta voimme ymmärtää ihmisen toiminnan vaikutukset muuhun elämään ja myös toisin päin.
Ei riitä enää hyvien ja osaavien kansalaisten kasvatus, vaan on kasvatettava ekososiaalisesti taitavia ympäristökansalaisia, jotka kokevat oikeuksien, velvollisuuksien ja muun toiminnan kytkökset myös ei-inhimilliseen luontoon. Ihmisen paikkaa maapallon ekosysteemeissä kysyvä ekososiaalinen kasvatusajattelu ei kuitenkaan pienennä tai alenna ihmistä. Se pikemminkin haluaa irtautua ihmisen ja luonnon hierarkkisesta erottelusta, jossa ihminen hierarkian huipulla voi käyttää muuta luontoa hyväkseen haluamillaan tavoilla (Pulkki, 2021). Ihmisen on asetuttava ekosysteemisiin puitteisiin, sillä meillä ei ole tietoa siitä, että muilla planeetoilla ihmiselämää voidaan ylläpitää. Ekososiaalisen kasvatuksen tärkein tavoite on elämän edistäminen. Tätä varten ekososiaalisen kasvatusfilosofian projekti peräänkuuluttaa kasvatusajatusten ekologisointia, kasvatuksen elämän yhteen tuomista, jotta voimme ymmärtää ihmisen toiminnan vaikutukset muuhun elämään ja myös toisin päin.
Ekososiaalisen kasvatuksen kysymys on, miten ylläpitää ja hoivata elämää itsessämme ja ympärillämme? Miten peruskoulua tulisi uudistaa elämää enemmän edistäväksi? Yksittäiset moraaliopit, tiedot tai taidot eivät ainakaan voi riittää. Tarvitaan henkistä ja kulttuurista suunnanmuutosta kohti lukemista, kirjoittamista ja laskemista hienovaraisempiin suuntiin (Pulkki, 2020).
Lähteet
Bonnett, M. (2020). Environmental consciousness, nature and the philosophy of education: Ecologizing education (1st ed.). Routledge. https://doi.org/10.4324/9780429353222
Hatten-Flishner, J., & Martusewicz, R. (2017). Ecofeminism and education. In G. Norbit (Ed.), Oxford research encyclopedia of education. Oxford University Press.
Keto, S. (2025). Ecosocial education: Reorienting socialization and empathy in a more-than-human world. Tampere University Press. https://trepo.tuni.fi/handle/10024/231645
Keto, S., Pulkki, J., Foster, R., & Värri, V.-M. (2024). The ecosocial world of education: Perception and interaction in multispecies society. Relations. Beyond Anthropocentrism, 12(2). https://www.ledonline.it/index.php/Relations/article/view/6445
Kimmerer, R. W. (2020). Braiding sweetgrass: Indigenous wisdom, scientific knowledge, and the teaching of plants. Penguin Books.
Opetushallitus. (2014). Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. https://eperusteet.opintopolku.fi/eperusteet-service/api/dokumentit/101…
Pulkki, J. (2021). Ajatuksia ekoindividuaation kasvatusfilosofiasta. Sosiaalipedagogiikka, 22, 43–62. https://doi.org/10.30675/sa.90594
Pulkki, J. (2020). Varsinainen minä ja henkisyys ekososiaalisen kasvatusfilosofian aspekteina. Kasvatus, 51(3), 302–316.
Pulkki, J. (2024). Ekososiaalinen omatunto [Keynote-esitys Pohjois-Suomen ympäristökasvatuksen päivillä]. https://www.researchgate.net/publication/383952684_Keynote-esitelma_-_E…
Salonen, A. O., & Bardy, M. (2015). Ekososiaalinen sivistys herättää luottamusta tulevaisuuteen. Aikuiskasvatus, 35(1), 4–15. https://doi.org/10.33336/aik.94118
Värri, V.-M. (2011). Vastuu ihmisen mittana: kasvatusteoreettisia ja filosofisia näköaloja ekologiselle sivistysprojektille. Tiedepolitiikka 36 (4), 27–38.
White, L., Jr. (1967). The historical roots of our ecologic crisis. Science, 155(3767), 1203–1207.
