Anu-Riina Svenlinin kolumni: 226 500 kertaa kiitos

Hyvinvointialueiden työntekijöiden ja asiakkaiden arki ei ole helppoa. Uutiset säästöistä, yt-neuvotteluista, organisaatiorakennetta koskevista muutoksista, henkilöstöpulasta, heikentyneistä työolosuhteista ja työhyvinvoinnista sekä uusista toimintakäytännöistä seuraavat toisiaan. Pään pitää pysyä kylmänä kaikilla, jotta toimintakyky säilyy. Uutisten keskellä jää usein varjoon se, että kaiken epävarmuuden keskellä sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset sekä tukipalveluiden työntekijät jatkavat arjen työtään. He vastaavat puhelimeen, chattaavat, kuuntelevat, rauhoittelevat luukulle tulijaa ja opastavat perille. Haluan siksi käyttää kolumnille varatun palstatilan hyvinvointialueiden työntekijöiden kiittämiseen.

Filosofi Esa Saarinen muistuttaa, että kiitos ei ole pelkkä sana, vaan teko, joka muuttaa todellisuutta. Kun sanomme kiitos, luomme tilan, jossa ihmiset kokevat olevansa merkityksellisiä. Saarinen korostaa, että hyvän näkeminen kriisin keskellä ei ole naiivia, vaan strateginen valinta: se vahvistaa yhteyttä ja antaa voimaa jatkaa. Kiitos on arvostuksen osoitus, joka vahvistaa yhteisöä ja rakentaa luottamusta.

Joka kerta, kun ihminen kokee tulleensa kohdatuksi, kuulluksi ja nähdyksi, voidaan saada aikaan myönteisiä vaikutuksia. Tämän osoittamiseksi ei tarvita monimutkaisia ja vaativia koeasetelmia.

Helmikuussa 2024 hyvinvointialueilla työskenteli 226 500 työntekijää. Heistä jokainen ansaitsee kiitoksen jo pelkästään siksi, että he tekevät työnsä olosuhteissa, joita voi kutsua rehellisesti vaikeiksi. Hyvinvointialueiden työntekijät tarttuvat työhön joka päivä, vaikka resurssit ovat niukat, asiakastietojärjestelmät keskeneräisiä ja päätöksenteko hidasta. 

Jokainen sosiaaliohjaaja, sosiaalityöntekijä, lähihoitaja, sairaanhoitaja, lääkäri, toimintaterapeutti, fysioterapeutti, psykologi, esihenkilö, pelastaja ja tukipalveluiden ammattilainen tekee työtä, jonka jäljet näkyvät konkreettisesti asukkaiden elämässä. Heitä tarvitaan, kun on paha olla, vakava sairaus yllättää, vanhus on yksinäinen, raha-asiat ovat sekaisin tai pienen lapsen vanhempi väsyy. Kun tällaisessa tilanteessa saa apua ammattilaiselta, asiat alkavat yleensä järjestyä tai ainakin jaettua taakkaa on kevyempi kantaa – se on hyvinvointialueiden työntekijöiden työn tulosta. 

Kiitos siitä, että jaksatte kohdata vauvat ja vaarit, ahdistuneet nuoret ja vasta palveluihin tutustuvat maahanmuuttajat. Kiitos siitä, että ette käännä selkää, vaikka järjestelmä horjuu. Teidän työnne tekee maailmasta inhimillisemmän. Joka kerta, kun ihminen kokee tulleensa kohdatuksi, kuulluksi ja nähdyksi, voidaan saada aikaan myönteisiä vaikutuksia. Tämän osoittamiseksi ei tarvita monimutkaisia ja vaativia koeasetelmia.

Kun hoitaja tekee työvuorossa kahden ihmisen työt, kun sosiaalityöntekijälle ei anneta lupaa sijoittaa lasta sijaishuoltopaikkaan, joka parhaiten vastaisi lapsen tarpeita tai kun lääkäri tekee oman työn ohella sosiaalityöntekijälle kuuluvia tehtäviä, kiitos voi kuulostaa ontolta. On selvää, että pelkillä kiitoksilla ei muuteta tilannetta. Kiitos ja kiittäminen tekee kuitenkin näkyväksi sen, mikä on merkityksellistä – työntekijät, jotka eivät käännä selkäänsä apua tarvitsevalle, vaan jaksavat yhä uudelleen kysyä, miten voin auttaa. Jotta hyvinvointialueiden ammattilaisten mahdollisuudet tehdä vaikuttavaa ja laadukasta työtä säilyvät myös tulevaisuudessa, on huolehdittava siitä, että venymisestä ei tule pysyvä toimintamalli. 

On huolehdittava siitä, että venymisestä ei tule pysyvä toimintamalli.

Säästöjä voidaan saada aikaiseksi paitsi kustannuksia leikkaamalla myös toisin tekemällä. Yksi askel tätä kohden on se, että työntekijät otetaan aidosti mukaan uusien kestävien rakenteiden luomiseen sekä kustannustehokkaiden toimintakäytäntöjen kehittämiseen. Tutkimus voi osaltaan olla tukemassa tätä. Monilla hyvinvointialueilla on menossa kehittämis- ja tutkimushankkeita, joiden tavoitteena on uusien ratkaisujen löytäminen. On sitten kyse tietojärjestelmän tai uuden palvelumuodon kehittämisestä, tarvitaan siinä sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten näkemyksiä ja osaamista. Ajattelenkin, että työntekijöiden kuuleminen voi toteutua myös tätä kautta.

Rohkaisemalla kannustavasti työntekijöitä osallistumaan esimerkiksi tutkimushaastatteluun, välitetään samalla viesti siitä, että työntekijällä on arvokasta osaamista ja tietoa jaettavana. Kyse on kuulemisesta, joka kiitoksen tavoin osoittaa arvostusta työntekijöitä ja heidän ammattitaitoaan kohtaan. Kutsumalla työntekijät mukaan uusien ratkaisujen etsimiseen, syntyy käytäntöjä, jotka vahvistavat työn merkitystä ja luovat vastatarinoita säästöpaineissa sinnittelevistä hyvinvointialueista.

Kirjoittaja on sosiaalityön apulaisprofessori Kokkolan ylipistokeskus Chydeniuksessa