Jiri Niemisen kolumni: Kuka saa äänensä kuuluviin hyvinvointialueilla?

Sosiaalitieteellisessä tutkimuksessa on osoitettu, että yhteiskunnallisesti ja poliittisesti aktiivinen kansalainen tarvitsee vähemmän kalliita sosiaali- ja terveyspalveluita kuin passiivinen; yhteiskunnallinen aktiivisuus lisää elämänhallintaa. 

Onko poliittisessa järjestelmässämme sellaisia rakenteita, jotka pitävät marginalisoidut ihmiset ja ihmisryhmät passiivisina yhteiskunnallisesta päätöksenteosta?

Osallisuus tuottaa hyvinvointia ja se toimii eräänlaisena interventiona köyhyyden, syrjäytymisen ja huonon terveyden kehään. Marginalisoidut ihmiset ja ihmisryhmät, jotka hyötyisivät tästä eniten, ovat kuitenkin usein juuri niitä kaikkein passiivisimpia kansalaisia. 

Onko poliittisessa järjestelmässämme sellaisia rakenteita, jotka pitävät marginalisoidut ihmiset ja ihmisryhmät passiivisina yhteiskunnallisesta päätöksenteosta?

Kokkolan yliopistokeskuksessa ja Jyväskylän yliopistossa tehtävässä ORAS-tutkimushankkeessa lähdetään siitä, että hyvinvointialueet eivät ole ainoastaan palvelurakenne vaan myös poliittinen yhteisö. 

Edustuksellisessa demokratiassa kansalaisille on suvaittu mahdollisuus äänestää kerran neljässä vuodessa aluevaltuustoihin edustajansa. Edustuksellinen demokratia on vakiintunut poliittinen järjestelmä. Sen hyvänä puolena on päätöksenteon hallittavuus, vaarana on kansalaisten passivoituminen vaalikausien välillä. 

Aluevaltuustoissa päätökset syntyivät enemmistöpäätöksillä, asioiden valmistelusta ja täytäntöönpanosta vastaa aluehallitus yhdessä viranomaisten kanssa.

Kun hyvinvointialueita perustetiin, oltiin edustuksellisen demokratian ongelmista tietoisia sikäli, että lainsäädäntöön hyvinvointialueista lisättiin velvoite osallistumisen edistämisestä. Hyvinvointialueiden osallisuusohjelmista onkin luettavissa edustuksellista demokratiaa täydentävistä suoran demokratian elementeistä hyvinvointialueille.

Ratkaisua kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien ja aktiivisuuden vahvistamiseen on haettu niin sanotusta deliberatiivisesta eli puntaroivasta demokratiasta. Puntaroiva demokratia pyrkii venyttämään politiikan ajallisuutta ja tilallisuutta, jotta useampi kykenisi osallistumaan poliittiseen päätöksentekoon tai ainakin sen valmisteluun. 

Yksinkertaistettuna se tarkoittaa asianomaisten kutsumista pyöreän pöydän ääreen, erilaisten mielipiteiden tasapuolista huomiottomista kaikista mahdollisista näkökulmista ennen lopullista päätöksentekoa äänestystä välttäen. Esimerkkejä puntaroivan demokratian käytännöistä ovat kansalaispaneelit ja -raadit sekä osallistuva budjetointi, joihin kutsutaan vaikkapa alueen asukkaita tai asiakkaita keskustelemaan heitä koskettavasta teemoista. 

Mutta myös puntaroiva demokratia tavoittaa heikosti marginalisoiduimmat ihmiset ja ihmisryhmät, sillä sen ideaalikansalainen on aktiivinen mutta maltillinen.

Lisäksi hyvinvointialueiden osallisuusohjelmissa korostetaan, etteivät suoran demokratian elementit saa haastaa edustuksellista demokratiaa, aluevaltuustoa ja -hallitusta.

Ilman ristiriitoja ja kamppailua ei ole todellista demokratiaa, ainoastaan hallintoa ja hallintoalamaisuutta.

Kriittisessä sosiaalityön tutkimuksessa ja politiikan tutkimuksessa on sekä edustuksellisen demokratian että puntaroivan demokratian rinnalle nostettu ajatus kansalaisyhteiskuntalähtöisestä ja omaehtoisesta agonistisesta eli kilpailevasta demokratiamallista.

Kilpailevassa demokratiamallissa politiikan konfliktisuutta ei pyritä kieltämään, vaan se otetaan voimavaraksi ja demokratian ennakkoehdoksi. Ilman ristiriitoja ja kamppailua ei ole todellista demokratiaa, ainoastaan hallintoa ja hallintoalamaisuutta.

Kilpaileva demokratiamalli tuo näkyväksi valtasuhteet ja politiikan reunaehdot, mitkä on rakennettu esimerkiksi hyvinvointialueilla sosiaalipalveluita käyttämättömän ehdoilla. Kuinka ne sulkevat ulos sellaiset vaikkapa häiritsevät osallisuuden muodot, jotka ovat usein marginalisoiduille ihmisille ja ihmisryhmille ainoa mahdollisuus tuoda näkemyksensä esille vaalikausien välillä.

Hyvänä esimerkkinä tästä oli Tampereella järjestetty rollaattorimarssi. Kun hyvinvointialue oli lakkauttamassa ikäihmisten kasvokkain tapahtuvan päivätoiminnan. ja kun muut vaikuttamisen muodot oli käyty loppuun, lähtivät asianomaiset marssimaan kaduille. Sen seurauksena hyvinvointialueen oli mietittävä päätöstään uudelleen. Keskipohjanmaalla on käyty hieman samankaltaista kamppailua esimerkiksi Lepolan palvelukeskuksen lakkauttamisen ympärillä.

Juhlapuheissa viitataan elävään kansalaisyhteiskuntaan. Mutta käytännössä kansalaisten aktiivisuus, poliittisuus, vaikuttaa olevan enemmänkin ongelma kuin ratkaisu ongelmiin suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kirjoittaja on politiikan tutkimuksesta väitellyt sosiaalityön yliopiston opettaja Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksessa.