Niko Mäkitalon kolumni: Digitaalinen suvereniteetti tarkoittaa vastuunottamista

Tekoälykeskustelu on viime vuodet pyörinyt pitkälti pilvipalveluiden, suurten kielimallien ja datakeskusten ympärillä. Usein keskiössä on kysymys siitä, kenen mallit osaavat parhaiten kirjoittaa, koodata, analysoida tai muuten tuottaa vastauksia erilaisiin kysymyksiin. Seuraava murros on kuitenkin jo pitkällä. Tekoäly on siirtymässä ruuduilta ja palvelinkeskuksista fyysiseen maailmaan: robotteihin, drooneihin, koneisiin, ajoneuvoihin, tehtaisiin ja energiaverkkoihin.

Tästä syystä digitaalinen suvereniteetti ei voi tarkoittaa vain sitä, missä data sijaitsee tai minkä maan pilvipalvelua käytämme. Tulevaisuudessa se tarkoittaa myös kykyä suunnitella, valmistaa, päivittää, käyttää ja soveltaa tekoälyllä toimivia fyysisiä järjestelmiä.

Maailmalta saadaan muistutuksia tästä jatkuvasti. Yhdysvallat rajoittaa yhä tarkemmin kehittyneimpien tekoälyteknologioiden käyttöä ja vientiä. Eurooppa on jo nyt monella tapaa riippuvainen amerikkalaisista palveluista ja tekoälymalleista. Samalla Suomi, Eurooppa ja oikeastaan koko maailma ovat riippuvaisia Kiinasta monien laitteiden, komponenttien, akkujen, elektroniikan ja kriittisten raaka-aineiden suhteen. Talouskysymyksen lisäksi asiaan liittyy myös turvallisuuden näkökulma.

Fyysisessä tekoälyssä riippuvuus voi muuttua vielä hankalammaksi. Digitaalisen tekoälyn kohdalla olemme jo pahasti jäljessä Yhdysvaltojen ja Kiinan suurista toimijoista. Robotiikassa Kiinan kehitysvauhti on huimaa: maassa rakennetaan nopeasti niin teollisuusrobotteja, humanoideja, drooneja kuin autonomisia ajoneuvojakin. Jos Eurooppa jää tässäkin vain ostajan rooliin, menetämme vähitellen kyvyn vaikuttaa siihen, millaisilla teknologioilla tuotanto, logistiikka, hoiva, maatalous, turvallisuus – oikeastaan valtaosa aloista tulevaisuudessa toimivat.

Ukrainan sota on osoittanut karulla tavalla, että autonomiset ja puoliautonomiset järjestelmät eivät ole tulevaisuuden visioita. Erilaiset autonimisesti toimivat järjestelmät kuten droonit ja miehittämättömät ajoneuvot ovat jo osa nykyaikaista sodankäyntiä. Samaa kehitystä tapahtuu siviilipuolella. Tulevaisuuden tehtaat, satamat, kaivokset ja maatilat tarvitsevat järjestelmiä, jotka havainnoivat ympäristöään, tekevät päätöksiä ja toimivat fyysisessä maailmassa luotettavasti.

Tulevaisuuden tehtaat, satamat, kaivokset ja maatilat tarvitsevat järjestelmiä, jotka havainnoivat ympäristöään, tekevät päätöksiä ja toimivat fyysisessä maailmassa luotettavasti.

Siksi fyysinen tekoäly on tuotannon, huoltovarmuuden ja turvallisuuden kannalta kriittinen kysymys. Euroopassa ja Suomessa on panostettava tutkimukseen, osaamiseen ja soveltamiseen nyt, eikä vasta sitten kun markkinat ovat jo jakautuneet muiden kesken tai tilanteet muuten kärjistyneet kriittiseen pisteeseen.

Hyvä uutinen on, että kaikkea ei tarvitse rakentaa samalla lähestymistavalla kuin suuria pilvipohjaisia tekoälymalleja. Viimeaikojen kehitys on osoittanut, että aina ei tarvita suurinta ja kalleinta tekoälymallia. Monissa käytännön tehtävissä pienemmät, paikalliset ja tarkoitukseen sovitetut tekoälymallit voivat olla tehokkaampia, turvallisempia ja kustannuksiltaan järkevämpiä. Kun useita tekoälymalleja yhdistetään sensoreihin, ohjaukseen, robotiikkaan ja niitä suoritetaan paikallisesti suoraan laitteilla, saadaan aikaan autonomisia järjestelmiä, jotka toimivat lähellä käyttäjää.

Tätä kutsutaan usein reunalaskennaksi. Sen merkitys kasvaa, kun tekoälyä viedään koneisiin ja ympäristöihin, joissa yhteydet voivat olla hitaita, kalliita, epäluotettavia tai turvallisuussyistä rajattuja. Kaikkea ei voida lähettää pilveen, eikä kaukana palvelimella tapahtuvasta suorituksesta voida olla riippuvaisia. Robotin, droonin tai teollisen koneen on usein kyettävä tekemään päätöksiä paikallisesti ja nopeasti.

Tässä Suomella on myös mahdollisuus. Meillä on vahvaa osaamista verkkoteknologiassa, ohjelmistoissa, kyberturvallisuudessa, teollisuudessa ja koulutuksessa. Jos haluamme, että suomalaiset yritykset eivät ainoastaan osta valmiita ratkaisuja muualta, meidän on rakennettava omia kokeiluympäristöjä, koulutettava osaajia ja otettava uudet teknologiat rohkeasti käyttöön aidossa tuotannossa. 

Digitaalinen suvereniteetti syntyykin siitä, että otamme vastuun ja osaamme itse rakentaa, soveltaa ja ymmärtää kriittisiä teknologioita. Fyysisen tekoälyn kohdalla tämä tarkoittaa robotteja, sensoreita, verkkoja, ohjelmistoja, pieniä paikallisia malleja ja ennen kaikkea kykyä yhdistää ne toimiviksi järjestelmiksi. 

Tekoäly saa seuraavaksi jalat, pyörät, siivet ja kädet. Kysymys kuuluu, olemmeko silloin vain teknologian käyttäjiä ja ostajia – vai myös teknologian kehittäjiä. 
 

Kirjoittaja on tekniikan tohtori ja apulaisprofessori Informaatioteknologian yksikössä Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksessa.