Marko Aittolan kolumni: Huippuosaajat ovat meidän tärkein voimavara

”Ei isi ole mies, isi on tutkija”, tokaisi n. 5-vuotias tyttäreni parikymmentä vuotta sitten kun kuuli jonkun sanovan isän olevan ”aviomies”. Vaikka tuolle tokaisulle ja sen tulkinnoille on naureskeltu jälkeenpäin, niin ehkäpä voisi ajatella, että pieni mieli osasi jo tuolloin arvottaa osaamisen ja tutkimuksen tärkeyden.

Nykyäänhän korkeakoulutettujen osaajien ja tutkijoiden tarve ja merkitys on tunnustettu ja nostettu isosti tapetille. Joka tuutista kuulee mainintoja tavoitteesta kuinka viiden vuoden päästä korkeakoulutettujen määrä tulisi olla jo 50 %. Ja itse asiassa tietyt toimijat näkevät, että osuuden pitäisi olla vielä paljon tätäkin suurempi.

Ilman korkeasti koulutettuja tekijöitä emme pärjää kilpajuoksussa.

Voi tietysti kysyä, että kuinka mahdollinen tuo tavoite on, ja onko koulutusorganisaatioilla siihen riittävästi resursseja lähteä täyttämään osaltaan tuota tavoitetta. Se kuitenkin on selvää, että tarvitsemme lisää korkeakoulutettuja. Ei tarvitse kuin pohtia aikaa reilun kymmenen vuoden päähän, jolloin eläköitymässä on suuri ikäluokka korkeasti koulutettuja ihmisiä. Kun samaan aikaan työelämään siirtyy hyvinkin pieniä ikäluokkia, niin ongelma on ilmeinen.

Ilman korkeasti koulutettuja tekijöitä emme pärjää kilpajuoksussa. Jos esimerkiksi yritykset haluavat kehittää kilpailukykyistä TKI- ja liiketoimintaa, ja uusia teknologioita, eivät ne pysy kilpailussa mukana ilman huippuluokan osaajia.

Tai jos haluamme olla etunenässä kehittämässä uusia innovaatioita ja uudistaa tutkittuun tietoon pohjautuvaa yhteiskuntaa, tarvitsemme välttämättä laadukasta tutkimusta ja tutkijakoulutusta. Itse asiassa, jotta voimme menestyä koko ajan kovenevassa kilpajuoksussa Euroopassa, saati sitten globaalisti, meidän on myös itse pystyttävä kouluttamaan riittävästi uusia osaajia ja sitä kautta tuotettava uutta kilpailukykyistä tutkimusta.

Siten kysymykseksi nouseekin, että onnistummeko kunnianhimoisessa tavoitteessa nostaa koulutustasoa, ja saammeko osaajia tarpeeksi Suomeen tavalla tai toisella. 

Yleensäkin haettaessa talouskasvua, osaaminen, tutkimus ja siihen perustuva ja sen edellytyksenä oleva korkein mahdollinen koulutus ovat avainasemassa ja kantavat tutkitustikin hedelmää. Toisaalta suuri pelko ja este talouskasvulle onkin pula juuri korkeasti koulutetuista osaajista.

Siten kysymykseksi nouseekin, että onnistummeko kunnianhimoisessa tavoitteessa nostaa koulutustasoa, ja saammeko osaajia tarpeeksi Suomeen tavalla tai toisella. Monet alat, alueet ja toimialat kärvistelevät jo tilanteessa, jossa osaajapula on huutava. Paha skenaario olisikin joutua noidankehään, jossa osaajapula yrityksissä pienentää talouskasvua, joka taas pienentää verotuloja, joilla osaajia voisi kouluttaa.

Onneksi voimme vaikuttaa asiaan ainakin siten, että huolehdimme itse riittävästä panostuksesta koulutukseen. Onkin ensiarvoisen tärkeä huolehtia ettemme lähde tiukassa taloudellisessa tilanteessakaan säästämään väärässä paikassa - koulutuksesta. Silloin helposti säästämme tulevaisuutemme kustannuksella. Ehkä tätä voisi verrata vanhaan tuttuun lausahdukseen siitä miten pakkasella housuun pissaamalla saada lyhytaikainen helpotus. Helpotus on lyhyt ja olematon verrattuna vääjäämättömään lopputulokseen – joka on huono riippumatta siitä jatkaako pakkasessa vai pääseekö lämpimään.

Huolimatta teknologian nopeasta kehityksestä ihmiset, huippuosaajat, ovat meidän tärkein voimavara – näin myös tällä Keski-Pohjanmaalla.

Päinvastoin, koulutustason nostoon ja tutkijakoulutukseen pitää uskaltaa panostaa. Eikä meillä ole aikaa hukattavana. Monet meidän kilpailijamaat ovat jo nyt ohittaneet meidät ja kiristävät edelleen tahtia. Hidastelemalla jäämme vain seisoskelemaan laiturille katsomaan loittonevaa junaa, jonka kyydissä verrokkimaamme kiitävät kohti seuraavia asemia.

Huolimatta teknologian nopeasta kehityksestä ihmiset, huippuosaajat, ovat meidän tärkein voimavara – näin myös tällä Keski-Pohjanmaalla, jossa elämme monella tapaa positiivisen rakennemuutoksen aikaa ja tarve osaajille on kova nyt ja tulevaisuudessa.

Kirjoittaja on Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksen johtaja.