Mira Välimaan kolumni: Hyvinvointiyhteiskunnan peruskivi on rakkaus

Rakkaus ei kuulu luontevasti sosiaalipolitiikan kieleen. Puhutaan mieluummin palveluista, rakenteista ja kustannuksista. Silloin on helppo unohtaa, että päätökset koskevat aina ihmisiä ja heidän elämäänsä. Rakkaus tuntuu liian henkilökohtaiselta sanalta julkiseen keskusteluun. Näin siitä huolimatta, että monet yhteiskuntamme kannalta keskeiset kysymykset palautuvat juuri välittämiseen ja vastuuseen toisista.

Rakkaudesta puhutaan monin tavoin. Sillä voidaan tarkoittaa esimerkiksi romanttista rakkautta, vanhemman ja lapsen välistä kiintymystä tai oman lähipiirin ulkopuolelle ulottuvaa lähimmäisenrakkautta. Lähimmäisenrakkaus perustuu yksinkertaiseen ajatukseen siitä, että jokainen ihminen on yhtä arvokas ja tärkeä. Se on välittämistä myös sellaisista ihmisistä, joita emme henkilökohtaisesti tunne, sekä halua toimia heidän hyväkseen.

Sosiaalityön tutkimuksessa rakkautta lähestytään esimerkiksi ihmisarvon, tunnustamisen, kuulumisen ja osallisuuden käsitteiden kautta. Näitä näkökulmia yhdistää ajatus siitä, ettei ihmisen hyvinvointi rakennu vain hänen omien voimavarojensa varaan, vaan myös suhteissa toisiin ihmisiin.

Toisten ihmisten merkitys tulee näkyväksi erityisesti silloin, kun yhteys heihin heikkenee tai katkeaa. Seurauksena voi olla yksinäisyyden, turvattomuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksia. Näitä ilmiöitä on tieteellisessä tutkimuksessa tarkasteltu muun muassa osattomuuden, syrjäytymisen ja marginalisoitumisen käsitteiden kautta. Tutkimukset ovat tehneet näkyväksi, miten suuri merkitys ihmissuhteilla ja kuulumisen kokemuksella on ihmisen hyvinvoinnille, ja kuinka haavoittuvia olemme, kun tuo yhteys puuttuu.

Nyky-yhteiskunnassa arvostetaan yhä enemmän itsenäisyyttä ja omin voimin selviytymistä. Tällöin helposti unohtuu, ettei pärjääminen ole pelkästään yksilön ominaisuus, vaan siihen vaikuttavat myös ihmisen elämäntilanne sekä ylipäätään se, millaiset lähtökohdat hän on saanut elämälleen. Elämä ei myöskään aina etene suunnitelmien mukaan. Sairastuminen, onnettomuus tai muu kriisi voi nopeasti johtaa tilanteeseen, jossa toisten ihmisten ja yhteiskunnan tarjoama tuki muuttuu välttämättömäksi.

Kyvystä huolehtia itsestään ja omista asioistaan on muodostunut hyvän kansalaisuuden mittari. Ihmisarvo näyttäytyy yhä enemmän asiana, joka täytyy ansaita. Tämä nostaa väistämättä esiin kysymyksen siitä, miten suhtaudumme ihmiseen silloin, kun hän ei selviydy omin voimin.

Sosiaalityön ihmiskäsitys on toisenlainen. Sen perustana on ajatus siitä, että ihmisarvoa ei tarvitse ansaita, eikä sitä voi myöskään menettää. Sosiaalityön tärkeimpiä tehtäviä on huolehtia siitä, että jokainen ihminen tulee kohdatuksi inhimillisesti ja yksilönä omasta tilanteestaan käsin. Kohtaavan työn rinnalla tämä tarkoittaa yhteiskunnan toimintaa jäsentäviin rakenteisiin puuttumista silloin, kun ne heikentävät ihmisten hyvinvointia tai vaikeuttavat avun saamista.

Maailmalta kantautuvat kriisit ja niistä seuraava turvattomuus tekevät näkyväksi sen, kuinka haavoittuvia olemme yksin.

Poliittisten päätösten seuraukset näkyvät sosiaalityössä hyvin konkreettisesti. Lainsäädäntö, etuudet ja palvelujen saatavuus vaikuttavat suoraan siihen, millaista apua ihminen voi saada ja kuinka ajoissa hän sitä saa.

Hyvinvointiyhteiskunta rakentuu ajatukselle yhteisen vastuun kantamisesta. Sosiaalityön tehtävä on muistuttaa siitä, että tämä lupaus koskee myös niitä ihmisiä, joiden arvo ei konkretisoidu mitattavassa tuottavuudessa. Sosiaalityön tulee tuoda esiin erityisesti niiden tarpeet, joiden oma ääni kuuluu heikosti. Kun rakkaudelle etsitään paikkaa sosiaalityössä, se löytyy sitoutumisesta ihmisarvoon ja haavoittuvimmassa asemassa olevien oikeuksien puolustamiseen.

Ihmiskuntaa koskettavat tällä hetkellä monet globaalit ilmiöt. Sodat, luonnonkatastrofit ja ilmastonmuutos muistuttavat yhteisestä vastuustamme ja tarpeesta pitää huolta toisistamme. Maailmalta kantautuvat kriisit ja niistä seuraava turvattomuus tekevät näkyväksi myös sen, kuinka haavoittuvia olemme yksin. Juuri nyt tarvitsemme rakkautta ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Toisista välittäminen ei ole kuitenkaan vain yhteiskunnan tai sosiaalityön tehtävä. Milloin viimeksi pysähdyit kysymään, miten toinen ihminen voi? Pieneltä tuntuva ele voi merkitä toiselle paljon. Emme voi kantaa vastuuta kaikesta, mitä ympärillämme tapahtuu, mutta voimme välittää ja tarjota apua silloin, kun siihen on mahdollisuus. Koska rakkaus ei ole vain tunne, vaan ennen kaikkea tekoja.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja yliopistonopettaja sosiaalityön yksikössä Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksella.