Marko Aittolan kolumni: Kun tiedämme paremmin, voimme tehdä paremmin
On vain kaksi tapaa keittää kahvia: oikea ja väärä. Näin helppoa oli 1980-luvun Sleepy Sleepersien maailmassa, jossa meille kerrottiin, mikä oli oikea ja mikä väärä tapa toimia.
Kunpa asia olisikin noin yksinkertaista, kun teemme elämässä jatkuvasti valintoja ja toimia, pieniä ja suurempia. Mistä tiedämme, ovatko ne oikeita vai vääriä? Ja milloin saamme tietää sen? Usein vasta vuosien jälkeen voimme arvioida oliko tietty työn, investoinnin, auton tai vaikkapa puolison valinta oikea päätös. Ja silloinkin tehdyllä päätöksellä on usein sekä hyvät että huonot puolensa.
Jokainen meistä varmasti harmittelee toisinaan menneitä ratkaisujaan, oli kyse sitten työstä tai yksityiselämästä. Moni myöhemmin vääräksi osoittautunut päätös syntyi yksinkertaisesti siksi, ettei kaikkea tietoa ollut silloin saatavilla. Nämä väärät ratkaisutkin voi kuitenkin kääntää oppitunniksi, koska silloin ainakin tietää miten ei kannata toimia!
Winston Churchill mukaili osuvasti vanhaa antiikin viisautta: viisas ihminen ei ole se, joka ei koskaan tee virheitä, vaan se, joka ei tee samaa virhettä uudestaan. Toisaalta viisautta on myös ottaa oppi onnistuneista ratkaisuista.
Yksi täysin ilmeinen ja todennettu oikea valinta, ja samalla Suomen talouskasvun ja kilpailussa pysymisen edellytys, on investoiminen koulutustason nostoon.
Nykypäivänä joka tuutista tulee vastaan termejä, joissa ovat mukana sanat ”sopeutus”, ”säästö”, ”leikkaus”. Suomi on vaikeassa tilanteessa, täytyy säästää ja samalla tehdä kipeitäkin valintoja, ja päätöksiä miten toimia maan parhaaksi. Eli täytyy yrittää löytää ne oikeat ratkaisut. Ja miettiä samalla huolella millaisen perinnön nämä valinnat jättävät tuleville sukupolville.
Onneksemme meillä on historia ja jälkiviisaus hyvinä opettajina ja opastajina. Esimerkiksi tutkimukset Suomen selviytymisestä lamasta 1990-luvun alussa antavat kyllä vakaata tukea tehdä mahdollisimman oikeita päätöksiä. Ehkä ainakin jollain tasolla tiedämme, mikä on oikea ja mikä väärä tapa.
Yksi täysin ilmeinen ja todennettu oikea valinta, ja samalla Suomen talouskasvun ja kilpailussa pysymisen edellytys, on investoiminen koulutustason nostoon. Suomihan on itse tästä malliesimerkki 1970-luvun peruskoulu-uudistuksen ja koulutukseen panostamisen kautta.
Nyt Suomi haluaa lisätä merkittävästi korkeakoulututkinnon suorittaneiden määrää. Kesällä julkaistussa korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visiossa linjataan, että vuoteen 2040 mennessä jopa 60 prosentista nuorista 25–34-vuotiaista suorittaisi korkeakoulututkinnon, nykyisen 39 prosentin sijaan.
Tämä on tutkitusti oikeansuuntainen tavoite. Säästöjen lisäksi täytyykin myös uskaltaa panostaa oikeisiin asioihin.
Ajatellaanpa, että valtio on kuin Formula 1 -tiimi, jossa jokainen on mukana rakentamassa historian parasta ja nopeinta autoa. Kun panostamme osaamistason nostamiseen ja tutkimukseen, emme vain huolla edellisen vuoden versiota autosta, vaan rakennamme tulevaisuuden voittaja-autoa jälkijoukoissa ajamisen sijaan.
Korkeakoulutus ja tutkimus takaavat, että tiimissä on maailman parhaat osaajat. Tällöin meidän ei tarvitse kopioida muiden ideoita, vaan keksimme ne mullistavat ratkaisut, joita kaikki muut tiimit haluavat ostaa meiltä. Ja kun maailmantalouden sää muuttuu yllättäen aurinkoisesta kaatosateeksi, huippuunsa koulutettu tiimi ei hätkähdä. Osaava porukka sopeutuu, kääntää suunnan nopeasti ja kehittää uuden strategian sekunneissa.
Jos kriisiin vastattaisiin leikkaamalla osaamisesta, se kenties säästäisi tässä hetkessä rahaa, mutta kilpailijat ajaisivat ohi tulevilla kausilla.
Kuten Churchill totesi, viisautta on oppia virheistä. Mutta samalla tavalla viisautta on ymmärtää toimia hyväksi havaitulla tavoilla. Nyt on vain kyse siitä, käytetäänkö näitä oppeja hyödyksi.
Suomalaisten osaamistason suhteen tiedämme ainakin, mikä on ”väärä tapa keittää kahvia”. Huolehditaan siitä, että Suomen ”F1-tiimi” on tulevien sukupolvienkin ajan täynnä huippuosaajia ja edelläkävijä. Ei siirretä kuluja korkoineen lapsenlapsillemme, koska tämän väärässä paikassa säästäminen tekee.
Kirjoittaja on Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksen johtaja.
