Heini Pensarin kolumni: Maahanmuuttaja ei opi kieltä ennen töitä vaan työssä

Vien opiskelijani suomalaiseen metsään. Moni heistä on saapunut Suomeen vasta joitain viikkoja sitten ja kokee talven ensimmäistä kertaa. Lumi yllättää: se ei olekaan pumpulimaisen pehmeää, vaan kirvelee ihoa osuessaan nilkkaan liian matalan kengän varresta. Mukana on myös paikallisia ihmisiä. Kaikilla ei ole kielitaitoa, eikä yhteistä kieltä löydy. Se ei metsässä haittaa.

Työssäni lehtorina kohtaan jatkuvasti Suomeen muualta tulleita opiskelijoita. Ensimmäinen puheenaihe on lähes poikkeuksetta työllistyminen Suomessa. Sitten siitä syntyy huolenaihe. Suurin osa avoimista työpaikoista edellyttää suomen kielen osaamista, eikä sitä opita työelämän vaatimalle tasolle vuodessa tai kahdessa. Arjen kieli tarttuu nopeasti, mutta kielitaito, joka kestää perehdytyksissä ja palavereissa, vaatii aikaa. Kysymys kuuluu: onko meillä aikaa odottaa?

Kieli opitaan tehokkaimmin merkityksellisessä vuorovaikutuksessa ja osana toimintaa – ei ennen työtä, vaan työssä.

Suomen työelämä on murroksessa. Väestö ikääntyy, työikäisten määrä vähenee ja huoltosuhde heikkenee. Työvoimapula näkyy erityisesti sosiaali- ja terveysalalla sekä muilla palvelualoilla. Valtioneuvoston koulutus- ja työperusteisen maahanmuuton tiekartassa tavoitteena on kaksinkertaistaa työperäinen maahanmuutto vuoteen 2030 mennessä, kolminkertaistaa ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden määrä 15 000:een ja nostaa heidän työllistymisensä Suomessa 75 prosenttiin. Tavoitteet ovat kunnianhimoisia, mutta väestörakenteemme valossa välttämättömiä.

Silti arjen käytännöt eivät tue näitä päämääriä. Työyhteisöillä ei useinkaan ole valmiuksia ottaa kansainvälisiä työntekijöitä vastaan niin, että kielen oppiminen tapahtuisi työn ohessa. Suomessa kielenopetus on korkeatasoista, mutta luokkahuoneessa opitut alkeet eivät yksin riitä työelämän monimutkaisiin tilanteisiin. Sosiolingvistinen ja työelämätutkimus on varsin yksimielinen: kieli opitaan tehokkaimmin merkityksellisessä vuorovaikutuksessa ja osana toimintaa – ei ennen työtä, vaan työssä.

Meillä on käsillä klassinen muna-kana-tilanne. Miten kieltä voi oppia, jos sitä ei pääse käyttämään? Menin aikanaan ummikkona Ruotsiin. Vasta työskennellessäni tukholmalaisessa kravattikaupassa opin sanat randig, rutig ja prickig– raidallinen, ruudullinen ja pilkullinen. En oppinut niitä luokkahuoneessa, vaan kahvitauoilla takahuoneessa ja asiakkaita kohdatessa. Ilman uskaliasta yrittäjää, joka otti töihin ummikon, en olisi päässyt kiinnittymään ruotsalaiseen yhteiskuntaan.

Kielellisiä vaatimuksia asetetaan rekrytoinnissa enemmän kuin työn todellinen sisältö edellyttäisi.

Kansainvälisissä opiskelijoissamme näen vahvan halun tulla osaksi yhteiskuntaamme. Yksi ihmisen perustarpeista on tulla hyväksytyksi ryhmän jäsenenä ja kokea olevansa tarpeellinen. Opiskelijamme eivät ole tulleet Suomeen vain opiskelemaan, vaan osallistumaan. Aivan kuten minäkin aikanaan kravattiliikkeessä.

Löytyykö samanlaisia mahdollisuuksia myös alueemme yrityksistä? Työelämätutkimus osoittaa, että vain osa työtehtävistä edellyttää jatkuvaa, vaativaa kielellistä vuorovaikutusta. Monissa ammateissa työ sisältää rutiineja, mallintamista ja parityötä, joissa korkean tason kielitaito ei ole välitön edellytys, erityisesti jos työtä tuetaan rakenteilla ja digitaalisilla kielityökaluilla. Kansainväliset analyysit osoittavat myös, että kielellisiä vaatimuksia asetetaan rekrytoinnissa enemmän kuin työn todellinen sisältö edellyttäisi.

Tutkimus tunnistaakin kolme keskeistä estettä muutokselle: organisaatiokulttuurin, jossa ”näin on aina tehty”, ylikorostetut kielivaatimukset rekrytoinnissa sekä vastuun siirtämisen yksilölle – opi kieli ensin. Olisiko siis aika siirtää katse yksilöiden puutteista rakenteisiin ja myöntää, että kielen oppiminen on koko työyhteisön tehtävä?

Suomi ja ruotsi säilyvät, koska ne ovat koulutuksen ja kulttuurin kieliä.

Kielipolitiikan tutkimus puolestaan osoittaa, että kielet eivät katoa siksi, että niiden rinnalla käytetään yleiskieltä. Kielen säilymisen kannalta ratkaisevaa on se, missä kieli on institutionaalisesti ja symbolisesti vahva. Suomi ja ruotsi säilyvät, koska ne ovat koulutuksen ja kulttuurin kieliä. Sen sijaan englanti voi toimia siltana – väliaikaisena työkaluna osallisuuteen ja työllistymiseen. Nuoremmille Roblox- ja Youtube-natiiveille monikielisyys on jo arkea: kieli on vain viestinnän väline.

Palaan metsään, mistä aloitin. Siellä ei kysytty, kuka puhuu mitäkin kieltä. Kuljettiin yhdessä ja ihmeteltiin lunta. Kieli ei ole este yhteiselle tekemiselle, ellei siitä sellaista tehdä.

Lopulta kysymys ei ole siitä, uhkaako englanti suomea, vaan siitä, että muutos tekee kipeää kuin lumi nilkassa. Kysymys onkin, uskallammeko silti liikkua eteenpäin kohti Suomea, joka säilyy elinvoimaisena ja kasvavana yhteiskuntana.

Kirjoittaja on yliopistonlehtori ja vastaa Vaasan yliopiston Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksen kauppatieteiden maisteriohjelman toteuttamisesta ja kehittämisestä.