Heini Pensarin kolumni: Toimiston tulevaisuus, onko sitä?

Olemmeko luoneet itsellemme ongelman työskentelemällä rajattomasti? Etätyön yleistyttyä työ ja muu elämä ovat kietoutuneet toisiinsa entistä tiiviimmin. Työ kulkee toimistolta kotiin, kesämökkeihin, jäähallien laidalle ja muihin yksityiselämän pyhiin tiloihin. Vaikka etätyömahdollisuudet ovat olleet pelastus koronapandemian aikana ja tuoneet mukanaan uudenlaista työn autonomiaa, toimistojen avautuessa käynnistyi yllättävä keskustelu siitä, pitäisikö ihmiset pakottaa takaisin työpaikoille.

Paikan päälle palaamista on perusteltu sillä, että ihmiset unohtuvat, jos he ovat muualla. Poissa silmistä, poissa mielestä. Tutkitustikin työntekijät, jotka ovat näkyvillä toimistolla ja lähellä päättäjiä, saavat todennäköisemmin ylennyksiä ja palkankorotuksia. Onhan luonnollisempaa kääntyä henkilön puoleen, joka on fyysisesti läsnä. Samalla on huomattu, että hyvät ideat, jotka yleensä pulpahtavat spontaaneissa käytävä- ja kahvihuonekeskusteluissa, jäävät etätyössä syntymättä. Mutta niin vähenevät myös työpaikkakiusaaminen ja työpaikkaromanssit.

Hetki sitten valmistuneessa väitöstutkimuksessani kartoitin etätyöntekijöiden kokemuksia pandemia-ajalta. Tutkimuksessani korostui, että vaikka virtuaalityö oli moninkertaistanut erilaisten palaverien ja vuorovaikutuksen määrää, laadullisesti virtuaalisesti käyty dialogi jää köyhäksi. Se jopa altistaa väärinkäsityksille ja kahinoille, mutta samalla tarjoaa huonot eväät niiden oikaisemiseen. Kun lähettyvillä ei ole olkapäätä, jolle purkaa näistä päälle jääneet ikävät tunteet, ne paisuvat ja voivat vääristyäkin. Vaihtoehtoisesti ryöpyn saa samassa etätyöpisteessä työskentelevä puoliso. Työyhteisön naurunpyrähdykset ja virkistävä huumori jäävät nekin kokematta. Väitöskirjassani esitinkin, että pitkään jatkunut etätyö on emotionaalisesti kuormittavaa. Jäämme haasteiden kanssa yksin samalla kun jäämme paitsi sosiaalisten kohtaamisten tuottamasta ilosta.

Vaikka etätyömahdollisuudet ovat olleet pelastus koronapandemian aikana ja tuoneet mukanaan uudenlaista työn autonomiaa, toimistojen avautuessa käynnistyi yllättävä keskustelu siitä, pitäisikö ihmiset pakottaa takaisin työpaikoille.

Vaikka tutkimukseeni osallistujat yleisesti tunnistivat nämä haittatekijät, siitä huolimatta valtaosa heistä toivoi voivansa tehdä etätyötä tulevaisuudessakin. Pandemian aikana ihmiset tottuivat päättämään omasta työajasta ja työtavoistaan. He investoivat koteihin ja kesämökkeihin, koska niiden odotettiin jatkavan etätyön näyttämönä. Osa jopa muutti paikkakuntaa luottaen, että etätyömahdollisuus jatkuu. Lisääntynyt päätösvapaus paransi mielikuvaa työnantajasta, ja työntekijät nauttivat uudenlaista luottamusta. Siispä työntekijäkokemuksen näkökulmasta olisi haavoittavaa perääntyä näistä jo saavutetuista ja arvostetuista työjärjestelyistä. Etätyön rajoittaminen olisi suora epäluottamuslause.

Tutkitustikin työntekijät, jotka ovat näkyvillä toimistolla ja lähellä päättäjiä, saavat todennäköisemmin ylennyksiä ja palkankorotuksia.

Vaikka ymmärrän, että työnantajat ovat huolissaan hajallaan olevan työyhteisön tehottomuudesta ja innovaatioiden hiipumisesta, en kuitenkaan usko, että ratkaisu löytyy työntekijän oikeuksien ja autonomian rajoittamisessa. Tiedän organisaatioita, joissa etätyön määrä on rajoitettu, mutta arjessa näitä kiintiöitä ei silti muisteta. Esihenkilöt käyttävät tilannetajua. On aika siirtyä pois keskustelusta yleisistä linjauksista ja kiintiöistä. Toimistolle tuleminen, aivan kuten etätyöhön jääminen, tulisi lähteä ihmisten tarpeesta.

Miten sitten luodaan toimistolle tulemisen tarvetta? Tehokas keino tähän on tehdä toimistolla olemisesta miellyttävää. Eräässä organisaatiossa työntekijät ilmestyivät yhtäkkiä samanaikaisesti paikalle. Syynä siihen oli tarjolla oleva joulupuuro. Tämä noudattaa samaa logiikkaa kuin supermarketin ilmaiset sangot - ilmiötä voidaan psykologisesti selittää palkitsemisen tunteella. Kun paikalle tuleminen koetaan palkitsevana, se houkuttelee. Toimistolla positiiviset kohtaamiset ilolla ja hymyllä varustettuna, kehut ja arvostus kietoutuvat ihmisen psykologisten perustarpeiden ympärille. Työyhteisön hyväksyntä vetää luonnostaan puoleensa. Sankojen hakeminen voi myös selittyä sosiaalisella vaikutuksella – ihmiset haluavat toimia kuten muut. Joulupuuro luultavasti houkutteli ihmisiä paikalle, koska he olettivat muidenkin tekevän niin ja samalla todennäköisyys tavata työkavereita kasvoi.

Emme kaipaa rajoja. Sen sijaan toimiston tulevaisuus piilee arvostavissa kohtaamisissa ja yhteisöllisessä ilossa.