Vanhemmalle hengähdysaikaa ja parhaimmillaan kasvatuskumppanuutta. Lapselle uusia ihmisiä, perheenjäsenen rooli ehkä toisenlaisessa perheessä ja virikkeitä. Tätä tekee tukiperhetoiminta: antaa voimaa ja kannattelee sekä lasta että vanhempaa.
Tähän tulokseen on päätynyt valtiotieteiden maisteri Anu-Riina Svenlin, jonka väitös tarkastetaan tänään perjantaina Kokkolan yliopistokeskuksessa. Kyseessä on Suomen ensimmäinen väitös aiheesta.
– Parhaimmillaan suhde on ollut sellainen, että tukiperheestä on tullut osa perhettä. Silloin on onnistuttu virittämään jotain, mikä kantaa vielä pidemmälle kuin uskaltaa ajatella.
Yleensä lapsi viettää vapaaehtoisessa tukiperheessä keskimäärin yhden viikonlopun kuukaudessa. Tukiperheiden määrää ei ole Suomessa tilastoitu, mutta monessa paikassa sellaisen saamista jonotetaan.
Tukiperhetoiminta on laajentunut myös lastensuojelun ulkopuolelle, ja sitä Svenlin pitää hyvänä.
– Mitä aikaisemmin voidaan tukea lapsia ja vanhempia, sitä todennäköisempää on, että arki helpottuu. Kuormitus ei ehdi johtaa esimerkiksi siihen, että tarvitaankin jo monta tukitoimea perheen auttamiseen.
Lapsen on hyvä tietää, mistä tukiperheessä on kyse
Tieto säännöllisestä hengähdystauosta lisää vanhemman jaksamista. Tukiperheestä voi tulla myös kanssakasvattaja, jos suhteesta muodostuu sellainen, että lapsen suhteen voi rohkeasti kysyä neuvoja.
– Tukiperheellä voi olla hyviä ajatuksia, sillä he tuntevat lapsen. Se vahvistaa ja voimaannuttaa.
Jos suhde on lämmin ja luottamuksellinen, lapsi tietää, mihin menee ja mitä viikonloppuna tapahtuu. Hän voi myös olla mukana suunnittelemassa tulevia tapaamisia.
Väitös kertoo kuitenkin samaa kuin aiempi, ulkomainen tutkimus: lapset eivät välttämättä aina tiedä tai ymmärrä, mistä tukiperheessä on kyse. Svenlinin mukaan lapsen olisi hyvä olla tietoinen siitä, että kyseessä on esimerkiksi lastensuojelun tukitoimi eikä pelkkä kaveriperhe. Näin siksikin, että tukisuhde kuitenkin päättyy joskus.
Lapset voivat kokea menevänsä tukiperheeseen, koska vanhemmat eivät muuten jaksa. Svenlin on pohtinut paljon sitä, miten asiasta pitäisi puhua.
– Voisimme tehdä paremmin näkyväksi sitä, mitä lapsi saa. Hän saa ajan myötä kuitenkin monenlaisia asioita. Vaikka lapset saavat kivaa tekemistä, vanhempi voi silti kokea huonoa omaatuntoa siitä, ettei voi itse tarjota juuri nyt lapselleen sitä, mitä haluaisi.
Svenlinin tutkimukseen sattui tapauksia, joissa tukiperheet ovat perheen tuttavapiiristä. Tämä malli näyttäytyi tutkijalle hyvin toimivana ja yllättävänkin hyvänä vaihtoehtona. Svenlin rohkaiseekin miettimään vaihtoehtoja.
– Jos omassa piirissä verkostossa on sellaisia, joita voi pyytää tukiperheeksi, sitä voisi kokeilla. Ajattelen, että erilaisia tukisuhteita ja niiden yhdistelmiä on hyvä tarkastella avoimin mielin.
Riittääkö tavallinen?
Anu-Riina Svenlin on miettinyt väitöstä tehdessään myös sitä, paljonko toimintaa tukiperheen pitää lapselle tarjota. Tutkimus osoittaa kyllä, että tukiperheet tekevät kaikenlaista, mistä jää lapselle muistoja.
Pienenä riskinä hän näkee kuitenkin mallin siitä, että tukiperheen aikuiset vetäytyvät ja antavat lasten olla ajatellen, että "tavallinen riittää". Osalle lapsista se ei kuitenkaan riitä.
– Jossain tilanteissa lapsi silti tarvitsee virikkeitä, että oppii ja rohkaistuu tekemään uusia asioita.
Puhuttelevinta antia tutkimuksessa Svenlinille olivatkin kuvaukset, joissa lapset kertovat, mitä kaikkea pääsevät tekemään tukiperheessä. Myös ympäristöllä ja paikan vaihdoksella on iso merkitys.
Tukiperheitä tarvitaan monesta syystä
Tukiperheiden tarpeen taustalla on monia syitä: usein kyseessä on yhden vanhemman perhe, jossa toinen vanhempi ei välttämättä tapaa lasta lainkaan tai tapaa vain harvoin. Voi olla myös mielenterveys- ja päihdeongelmia.
Yleistä on myös puute läheisistä: vanhemmalla ei ole ystäväperheitä tai sukulaisia, jotka voisivat tarjota arjessa tukea.
– Monet näistä perheistä ovat kauhean yksinäisiä, sanoo Svenlin.